Eilis aamuna jääkaapissa oli koskematon kuuden hengen juustokakku. Nyt siellä on enää yksi pieni surkea viipale rääpäle. Olenko minä todella yksin tuhonnut koko kakun?? Ei voi olla edes totta. Eilen otin viipaleen jälkkäriks, tänään aamupalaks saman ja lounaalla ihan kunnolla. Huh huh. Aika nolo se pikkuviipale siellä, olis pitäny syödä saman tien kaikki vaan pois.

Hullua tietty jotain tollasta vetää, kun ei voi juosta. Ihmettelen vaan, että mitä syytä mulla oli koskaan valittaa mistään, silloin kun pystyin lenkillä käymään? Aina tajuaa vasta sitten kun menettää, miten tärkee asia oli itselleen. Sitä olen pohtinut: ei voi juokseminen olla näin tärkeetä. Siis juokseminen, sehän on periaatteessa vaan nopea tapa liikkua paikasta a paikkaan b. Mutta kun se on tärkeetä. Se on ihanaa, se puitää ryhdin yllä ja tunteen että oon ainakin jossain onnistunu ja jossain hyvä. Hävettää kävellä. alenmuuden tunnetta suorastaa. Eihän kukaan muu kävele, tai jos kävelee, kävelee ryhmässä. Tuntuu niin typerältä madella niiden pikajunien seurassa. Ja vielä jotkut urheiluvaatteet päällä, ajattelen itekkin, että samahan se olis tota tehdä vaikka farkut jalassa.

Siis ihan järkyttävä tilanne. Hirveä. Ja kun ei nuokaan tajua sitä. En kyllä hirveesti viitti selittää. Kun en oikein osaa itekkään sanoo, miksi, minne ja milloin koskee. Inhoon tätä mahaa. Se on n. 2,5 kertaa paksumpi sivulta päin katsottuna jos vertaa viime vuotiseen. Ja turha siskot sanoa, että ei kuitenkaan oo. Mä oikeesti tiedän, että se on. Mä nään ja tunnen. On se niin väärin. Tyhmä maha. Ootan vaan että saan sen pois. Juoksemalla lähtis, mutta kun ei voi juosta. tai mitä mä sanon. Eihän lähe. Kun ongelma on se, että sillonkin kun maha on laihimmista laihimmillaan ja vielä sisäänpäin vedettynä niin että tunnen pyörtyväni, se on huomattavasti isompi kuin ennen tänne tuloo. Yäk. Harvoja asiota inhoon, mutta tuo olkoot yksi niistä. Kivat.

ja en oo koko ajan näin negana. No en sillon kun onnistun muuta ajattelee. Ja mustat silmänaluset on bäk. Hirveen näköset.