Asia, josta en pidä. Ihmiset kertoo minusta asioita eteenpäin, mitkä eivät ole salaisia, mutta kyseiset ihmiset (ystäviksi ja perheejäseniksi heitä myös kutsutaan) tietävät, etten riemusta hypi asioiden levitessä. Jo toisen kerran sain mennä jonkun muun blokiin kuin omaani ja lukea sieltä juttuja itsestäni. Ekalla kerralla mua vaan lähinnä nauratti, sillä juttu oli kieltämättä hauska, yks hauskimmista tässä elämässä, vaikkaikin aika nolo, vain "suotuisat olosuhteet" (lue: ei paljoa ihmisiä odistamassa tota) teki sen enemmän hauskaksi ja ilolla muisteltavaksi kuin noloksi. tää toinen juttu, tänään sattunut, on huomattavasti pienempi. Mutta merkitystä muuttaa se, että se oli minusta laitettu nettiin ihan vaan nolausmielessä. Sen ympärille rakenettu tarina olisi toiminut vallan mainiosti ilman tuota inhottavaa lisäystä (toisin kuin ensimmäisessä, joka oli mahtava kuvaus aiemmasta kijoituksesta). Väillä sitä miettii, että jos he ovat hyviä ystäviä, en halua tietää millaisia ne huonot olisivat.

Niin, heti alkuun kerrottakoon vielä, että tämä on feikkibloki. Tai siis kaikki minkä kerron, on totta, mutta en kerro kaikkea. Syystä että en tiedä ketkä tätä lukee ja olen kuitenkin aika helposti tunnistettavissa jutuistani, jos joku tuttu tänne sattuis pomppimaan. Yritän ainakin välttää läheisteni nimien mainitsemisen. Itseasiassa minusta olisi kohteliasta kysyä ennen kun käyttää toisten nimiä kirjoituksissaan heistä kertoessaan taikka heitä mainitaessaan. Vaikutan jo ihan joltain identiteetin paljastumis kammoiselta, joka haluaa suojella omaa henkilöllisyyttään pelottavassa intternetissä, mutta se ei haittaa. Tuota mieltä olen.

Pelottaa, että alan nyt kirjoittaa vähemmän päiväkirjaa, kun tätä naputtelen. Tai siis, kun on mulle ne omat jutut tuhat kertaa sydäntä lähempänä, kun tää muille vuodattaminen. Tai itsenihän vuoksi mä tätäkin teen, mutta tykkään nähdä omia kirjoituksiani paperilla. on ihanaa nähdä, miten mieliala on vaikuttanu käsialaan, minkävärisen kynän on valinnut, mitä tarroja liimannut tai kuvia liittänyt jne.. Ja tuo on vasta se ulkoisuus. Jotenkin paperille osaa kertoa enemmän, kuin koneelle. paljon intiimimpi tilanne istua vihkon ja kynän kanssä kuin läppärin. On kuitenkin joitain kysymyskiä, mitkä minua päiäkirjan kirjoittamisessa mietityttävät tai mietityttivät. Ennen pohdin, miksi minä ees teen tätä: välillä tuntui ihan itsensä rääkkäämiseltä kaivella kaikki kipeät jutut, jotka oli joutunut kokemaan, vielä uudelleen paperille ja samalla tehdä niistä faktoja (kuulun ihmisiin, jotka luottaa lähes kaikkeen painettuun sanaan). Hirveesti aikaakin siihen tuppaa menemään. Mutta täällä ollessa päivis on noussut ihan ykkösfrendiksi, en olis jaksanut niin hyvin ilman sitä. Se on kuitenkin oikeestaan aina saatavilla, toisin kuin esim. perhe. Sitten on tämä juttu, mitä varmasti kaikki päiväkirjaihmiset pohtivat: entä jos kukaan ei koskaan lue kirjoituksiani. Itse ainakin välillä ihan heitän kommennteja mahdollisille lukioilleni tai jos vaikka joskus "arvioin kavereitani aika kriittisellä kädellä", usein pyydän jälkeenpäin anteeksi. Sillä olisihan se aika pelottavaa, että esimerkiksi tänä iltana haukkuisin tuon internet möläyttelijä ystäväni päiviksessäni maanrakoakin syvemmälle ja huomenna siirtyisin täysin muihin aiheisiin. Sitten vaikka kuolisin ja hänelle voisi jäädä se kuva, että viimeisinä linpäivinäni aloin olla tykkäämättä hänestä enää niin paljon, vaikka oikeasti olin vaan suuttunut. Mutta pääsääntöisesti kirjoitan kuitenkin itselleni, muista piittaamatta. Niinkun taidan tehdä juuri nyt: pää lyö tyhjää sen kohdalla, mitä olen juuri vuodattanut ja olen unohtanut kappalejaon olemassa olon ja tärkeyden. Great.

Miten tässä muuten tehdään sellanen kappalejako, että tää hyppäis vaan seuraavalle riville, eikä jättäis yhtä tyhjää väliin kuten nyt?

 

 

Ja nyt voisin vihdoin siirtyä tähän päivään ja sen kulkuun.

Aamu alkoi vasta 06.30, kiitos vauveli pitkistä yöunista. Tuolloin duuni siis alkoi ja lopetin vasta 13.30. Rankka alottaa tolleen välittömasti herättyään ja kun piti vielä tosi kiireessä pukeutua ja "pedata sänky" vauvan leikkiessä viereesä ja aamupalankin kerkesin syömaan vasta talon tyhjennettyä puol kymmeneltä. Hullu siivoominen, mutta ainakaan en oo enää auki noita työtunteja.

Töiden jälkeen laitoin sikana aurinkorasvaa, sillä selkä on kyllä ihan tosiruskeen ja palaneen rajalla, ja lähdin puistoon lukee Bridget Jonesia. Ostin hyvän mansikkaflake jäätelön ja pepsi maxia, oon päättäny että niin kauan kun säätä riittää, noi saan ostaa joka päivä. Nyt tosin mulla ei oikein ollu rahaa, piti lainata suomisäästöistä, kun en ole vielä saanut viime viikon palkkaa. Toi isä usein unohtaa ja sitten kun tarpeeks kauan vitkuteltuani uskallan mennä kysyy, se maksaa heti ja pahoittelee. Eilen kun menin kysyy, se oli vaan että: "tiedetää, saat se huomenna." Tänään on tuo huominen, mutta eipä oo mitään rahoja näkyny.

Ainiin, paha perhe riita taas näillä aamulla. Kun näillä isä maksaa kaikki laskut ja sillä on leipälaatikon vieressä sellanen laskupino. Se ei ite o koskaan kotona kun posti tulee/ ei viitsi käysä sitä noukkimassa, mutta monet huudot on tämä talo siitä kuullut, että laskuja ei saa laittaa pinoon, vaan ne tulee jättää pöydälle selvästi nähtäville (ihan kun olis hirvee vaiva aina tseklata se pino, edes kerran viikossa, sillä eihän ne laskut niin äkkiä vanhene). No myönnettäköön, että ne laskut todella häiritsee mun siivousta, kun ovat tiellä ja joskus ennen muinoin tapasin aina lisätä ne siihen pinoon, luulin auttavani. Mutta viime kerralla kun kuulin isän meuhkaavan syyttömälle äidille, päätin lopettaa tuon. Mutta tänä aamuna isä tutki pinoaan ja löysi sieltä pari laskua joita ei ollut nähnyt. Taas hirveä saarna ja äitille tuli tosi paha mieli ja se purkautui lähes itkuraivarina. tuli syyllinen olo. Tiedän, että minä en niitä laskuja "piilottanut" (miksi se pino muuten on siinä ,jos sitä ei saa edes käyttää??), mutta mieleen hiipi pakoltakin ajatuksia: "ehkä teit sen vahingossa" tai "tuo äiti kyllä epäilee, että se olin minä, halusi vaan suojella minua isän vihalta". Inhottavaa. Mutta onneks ne sopi pian. ihan jees, että riitelevät paljon, myös lasten läsnäollessa, mutta lapset myös aina näkee sovinnon. Ainakin jonkinlaisen.

Tuntuisi hirveältä erota jostain täydellisissä riidoissa, eikä enää koskaan olla yhteyksissä. Se viha olis eka asia, mitä ihmisestä tulis mieleen, vaikka myös hyvää olisi koettu. Pelottavaa, en oo oikein koskaan miettiny tätä. Toivotaan ,että mun ei koskaan tarvitse siirtyä eteenpäin riidoissa.

Pitäisi mennä syömään. Vaikka toi äiti on monta kertaa sanonu mulle, että saan ottaa mitä haluan jääkaapista ja pakastimesta, aina vähän varkaisilla oleva olo.. Syyllinen taas jälleen. Ehkä pitäisi miettiä vähemmän. Mutta jos toi äiti oliskin just tänään päättänyt valmistella yhteisen ruuan ja sit mä olisinkin jos syönyt? Kuulostais niin kiittämätömältä.. Rohkeutta.